Itse

Itselleen pitää antaa huomiota. Jos se unohtuu, tulee ongelmia. Alkaa nimittäin ajautua kurjuuteen. Itsen kanssa kannattaa olla kaveri, jotta elämä on mukavampaa. Kun itsestä ajautuu erilleen, elämästä tulee turhan synkkää ja yksinäistä. Ei se ole sen kummempaa. Irrallaan on kurjaa, yhdessä on mukavaa. Joskus yhteiseen eloon riittää kysymys; “Kuinka voit tänään?”. Jo se voi olla itselle tarpeeksi huomiota. Huomionhakuinen kuin on. 😉

Jos se ei riitä, muutama pitkä ja hidas hengitys voi auttaa.

Sitten kun on mennyt liian kauan siitä, että on ollut itsen kanssa yhdessä, voi kehossa alkaa tuntua ilkeältä. Kuin jokin olisi vinossa. Se on oikeastaan aika hyvä juttu, sillä silloin voi pysähtyä ja jutella itselleen. Se auttaa jo.

Itselle kannattaa antaa huomiota. Itse tulee surulliseksi ja kärttyisäksi, jos se ei koe olevansa arvostettu. Mutta sitten taas, kun itsestä on pitänyt huolta, se näyttää elämän hauskuuden. Jopa kauneuden. Se voi näyttää ehdottoman rakkauden merkityksen!

Sillä siellä se on koko ajan, sinä, itse, sinussa. Se loiste, joka vahvistuu huolenpidosta ja pienenee välinpitämättömyydestä. Käsi kädessä elämä tuntuu lahjalta, kun taas siitä irrallaan elämästä tulee kuin taakka. Itse ei tarvitse paljoa, mutta kyllä se jotain kuitenkin tarvitsee; huomiota.

Muuten se suuttuu ja elämä kurjaksi muuttuu!

Rakkaudella,

Itse

Näyttämöllä (Finnish text series)

Tämä teksti kertoo tunteiden, ajatusten ja rakkauden seikkailusta.

On hyvä tunnistaa, milloin mistäkin tunteesta on päästettävä irti. Tunteet ovat nimittäin tärkeitä ja niiden pitää antaa tulla ja ne pitää kokea. On kuitenkin niin vaikeaa antaa niiden mennä. Ja sitten ne muuttuvat helposti murehtimiseksi, kun tunnetta, läpi menevää energiaa, ei vielä oikein osaa päästää irti.

Uskon, että tämä irtipäästämisen harjoittelu kuuluu aikuiseksi kasvamiseen. Ja ylipäätään ihmisenä kasvamiseen. Eikä tässä sinänsä ole mitään erikoista. Sitä on turha arvottaa. Omalla kohdallani tuntuu vain olevan hieman haastavaa päästää tunteista, ja niiden luomista ajatuksista irti. Mistä tiedän milloin päästää irti, milloin olen kokenut tunteen tarpeeksi? Ehkä tämä on jotain tärkeää, mitä jos en osaa kuunnella itseäni tarpeeksi? 

En saa useinkaan kiinni siitä, mikä johtuu mistäkin, ja sitten löydän itseni keskeltä tunne- ja ajatussekamelskaa. Tämä selviämisen sekamelska kääntyy useimmiten lopulta itseäni vastaan. Ja se sekamelska paisuu niin suureksi, että en oikein tiedä mitä tehdä. Siitä tulee tavallaan osa minua. Ylianalysoija, stressaaja, murehtija… Mutta enhän minä ole tätä!

Minä olen itseasiassa se, joka tämän kokee! Enkä jaksa enää identifioida itseäni murehtijaksi tai koko ajan stressaavaksi. Koska en suostu elämään elämääni sellaisen kategorian takaa. Sellaisen painavan verhon takaa.

Koska se on se verho, joka tuntuu pilaavan itseltäni monta hetkeä. Se verho, joka sekamelskasta muodostuu. Se verho, joka vetää minut riittämättömäksi ja arvottomaksi. Koska olen hukkunut tunteiden ja ajatusten maailmaan. Se verho. Argh.

Se verho on se osa minua, joka luulee suojelevansa minua. Mutta oikeastaan se suojelee minua vain rakkaudelta. Ja miksi siltä täytyisi suojautua? Rakkaushan on minun kieleni, meidän kielemme! Kun olen verhon takana, en puhu rakkautta. Puhun pelkoa, surua, inhoa, kärsimystä. Kaikki tämä sekamelskan vuoksi. Siellä ollessani mistä enää edes tiedän, mikä on minun kieleni? Mitä jos olen hukkunut verhon taakse?

Verhon takana on pelottavaa. Eikä verhon takaa uskalla useinkaan kurkistaa.

Mutta sitten kun uskaltaa, niin siellä se on. Siellä se rakkaus koko ajan on! Siellä minä olen koko ajan ollutkin. Rakkauden kanssa verhon takana. Näyttämöllä valmiudessa.  

Rakkaus on kärsivällinen ja lempeä, mutta kyllä sekin jo haluaisi nauttia lavan edessä. Verho on alkanut tylsistyttää. Verho on tietysti ollut hyvä suoja joskus, se ymmärtää, mutta hmm… Rakkaus on huomannut pystyvänsä jo olemaan ja säteilemään verhojen edessä, eikä halua enää pysytellä niiden takana.

Rakkaus myös tietää, että verhot ovat painavat. Mutta painavampaa on pysytellä niiden takana. 

Tämä on aika huvittavaa, ajattelee rakkaus. Verhot, emmekö me jo voisi olla kavereita? Niin taitaa verhotkin jo välillä ajatella.

Uskon, että pian rakkaus ja verhot remahtavat yhdessä nauruun ja löytävät kummallekin paikan näyttämöltä. 

“Noniin, vedä meidät jo sivuun!”, verhot tuntuvat huutavan.

“Olen valmis.”, rakkaus kuiskaa ilmaan.

Jos teksti herätti ajatuksia, rakastaisin kuulla niitä.

Tiedän, etten ole yksin tässä tunnesekamelskassa! ❤

xx

Maija